UDK ry.

Kenelle äänitteitä arkistoidaan?

ilanmire

Julkaistaan Asiasanassa 1/2011 hieman eri muodossa. Jatkoa artikkelille Vallankumous musiikkiosastolla.

Vaikka laki kulttuuriaineistojen tallentamisesta ja säilyttämisestä päivitti Suomen vapaakappale- ja arkistojärjestelmää hieman digitaaliselle ajalle, se ei kuitenkaan tehnyt sitä kovin tehokkaasti. Lain taustalla ovat samat periaatteet kuin fyysisessäkin vapaakappalearkistoinnissa, eikä digitaalisuuden omalaatuista ja uusia huikeita ominaisuuksia ole huomioitu.

Ajatuksemme vapaakappalekirjastosta on vanhanaikainen koska se käsittää vain fyysiset kulttuurituotteet, paitsi niissä tapauksissa joissa sellaisia ei ole – elektronisia vapaakappaleita tehdään vain verkkosivuista. Nykyaikainen vapaakappalejärjestelmä takaisi kaiken kulttuurin digitoinnin ja saatavuuden verkossa ilman fyysisiä rajoitteita. Vapaakappaleista pitäisi olla digitaaliset kopiot joita voisi katsella, kuunnella ja lukea kaikissa kirjastoissa. Kaikilla suomalaisilla on oikeus kokea suomalaista kulttuuriperintöä missä tahansa, ei vain Helsingissä, jossa esimerkiksi Kansallisarkiston digitoimia äänitteitä voi kuunnella.

Nykykäsityksen mukaan vapaakappaleiden tehtävä on "kansallisen julkaisutuotannon pysyvä arkistointi tutkimusta ja muuta tiedonhakua varten" (lähde). Siis tutkijoita, ei kansalaisia varten. Tarkoituksena on pitää huoli siitä että edes yksi fyysinen kappale jostain julkaisusta säilyy niin pitkään kuin se on fyysisesti mahdollista. Eihän sen sisällöstä saa tietenkään kukaan nauttia, sitä saa hyödyntää vain ja ainoastaan puhtaan tieteellisesti tutkimusmielessä.

Fyysisessä maailmassa tämä toki on ymmärrettävää, koska esineet kuluvat käytössä eikä niitä voi antaa kenen hyvänsä kähmittäväksi. Sähköisessä maailmassa tällaisessa käytön rajaamisessa ei kuitenkaan ole mitään järkeä, koska digitoituja arkistokappaleita voi kopioida rajattomasti. Digitaalinen vapaakappale voisi siis teoriassa olla jokaisen ihmisen saatavilla.

Kaikki suomalaiset kirjat, elokuvat ja äänitteet voisivat siis olla myös verkossa vapaasti nautittavissa. Käytännössä tällainen digitointiprojekti kestäisi vuosikymmeniä, ja ehkä siihen vielä päästään sitten kun tuhoutumisen uhan alla olleet kulttuurituotteet on saatu kopioitua turvaan. Uusien julkaisujen saaminen digitaalisessa muodossa pitäisi olla helppoa: velvoitetaan tekijät luovuttamaan fyysisen vapaakappaleen lisäksi myös digitaalinen kopio teoksesta. Lähes kaikki uudet äänitteet, kirjat ja elokuvat ovat kuitenkin jossain vaiheessa valmistusta digitaalisessa formaatissa. Digitointi ei tietenkään voi korvata fyysistä kappaletta täysin, koska painettu kirja on ihan eri asia kuin kirjan sisältämä teksti monitorilla.

Erityisen huonossa asemassa vapaakappaleiden suhteen ovat olleet äänitteet. Ne saatiin verrattain myöhään vapaakappalelain piiriin ja nytkin niitä arkistoidaan vain yksi kappale Kansallisarkistoon. Äänitearkistoja on paljon muitakin Suomessa, mutta ne ovat yksityisiä. Yleisradiokin haluaisi päästä hyödyntämään kattavia arkistojaan, vaikka ei niitä kuunneltavaksi voikaan tarjota. Miksi säilyttää äänitteitä säilyttämisen vuoksi kun niitä voitaisiin aivan hyvin myös käyttää?

Tietenkin äänitteitä myös digitoidaan. Kansalliskirjaston Vuosisadan äänet -projekti sisältää yli 10 000 digitoitua musiikkikappaletta vanhoilta savikiekoilta. Ne kaikki ovat kyllä kuunneltavissa kirjastossa, mutta vain tekijänoikeuksista vapaita äänitteitä voi kuunnella verkon kautta RAITA-tietokannasta MP3-tiedostoina.

Tekijänoikeuksien lisäksi ongelmana on digitoinnin huono laatu, ainakin verkossa tarjottavien äänitteiden osalta. Jopa Kansalliskirjasto tarjoaa musiikin kuultavaksi häviöllisessä MP3-formaatissa. Luultavasti kyse on kaistan säästämisestä - isompia ja parempilaatuisia tiedostoja on varmaankin jossain kansalliskirjaston koneilla kuitenkin tallessa. Mutta ketä varten ne sitten siellä ovat jos niitä ei voi edes kuunnella?

Vielä pahempaa on RAITA-tietokannan tiedostojen täydellinen tagien puute. Luulisi että edes Kansalliskirjasto osaisi merkitä jakamiinsa tiedostoihin jotain metatietoja kun laiskoin piraattikin niin jaksaa tehdä. Tiedot kyllä löytyvät tietokannasta, mutta äänitiedostojen omia tagiominaisuuksia ei hyödynnetä lainkaan. Tagiongelma on myös aikamme parhaassa laillisessa kuunneltavassa musiikkiarkistossa, Spotifyssä. Siellä metatiedot ovat epäjohdonmukaisia ja täynnä virheitä, eikä niitä tunnu hallitsevan kukaan. Onkin surullista huomata, että se on yleensä laiton P2P-verkosto jossa musiikin laadusta ja metatiedoista pidetään parasta huolta.

Kynnyskysymyksenä tässä kaikessa ovat tekijänoikeudet, jotka tukevat uuden kulttuurin luomista mutta vaikeuttavat vanhan kulttuurin arkistointia ja jakelua. Kulttuuri kuuluu mielestäni kaikille, riippumatta tulotasosta tai asuinpaikasta. Nykytilanne jossa äänitteet ovat lainattavissa tai kuunneltavissa vain sieltä missä ne fyysisesti sijaitsevat, on epätasa-arvoinen, tilaa vievä ja vanhanaikainen. Helppo minun on tietysti idealistisesti tästä puhua kun jätän suosiolla toisten huoleksi sellaiset asiat kuin ansaintalogiikka ja uuden kulttuurin luomisen aineelliset edellytykset.

Suomeen siis tarvitaan musiikin varjelu- ja kuvailujärjestelmä, joka huolellisesti ja systemaattisesti siirtää kaiken suomalaisen musiikin häviöttömästi digitaaliseen formaattiin ja kaikkien kuunneltavaksi. Tämä voisi toteutua edellisessä Asiasanassa/bloggauksessa kaavailemallani verkkosovelluksessa, jossa Kansalliskirjaston arkistointihanke, Arena-kirjastojen suosittelujärjestelmät ja Spotifyn kaltainen streaming-palvelu yhdistettäisiin ammattitaitoisesti.

Copyleft Ilari Reuhkala